Tarinankertojan tunneäly ja sietämätön haavoittuvuus

Pohdin tässä blogissa, mitä merkitsee, jos ei ole tunneälyä. Ja kuinka auki sekä haavoittuva luovan suunnittelijan tulee lopulta olla, jotta hän pysyy sanoittamaan viestin, joka koskettaa vastaanottajan sydäntä. Tämä kirjoitus on saanut vaikutteita keskusteluista Avidlyn tarinankertojien kanssa.

Mitä on tunneäly tunneälyttömän näkökulmasta?

Tunteiden älykäs sosiaalinen tulkinta toisista ihmisistä on vähän kuin sään ennustamista. Toiset aistivat pienetkin paineen muutokset ja tietävät jopa minuuttien tarkkuudella koska sataa, mistä nyt tuulee tai ukkostaa ja osaavat varautua sään muutokseen sopivin varustein ja minimoida vahingot. Toinen osapuoli tuntee itsensä huomioon otetuksi ja arvostetuksi varsin pienillä ja huomaamattomilla teoilla. 

Meillä tunneälyttömillä juttu menee suunnilleen niin, että kun on satanut jo puoli tuntia huomaa, että onpas ilmanala muuttunut ja olenkin ihan kastunut ja kylmissäni, sateenvarjoa ei ole missään ja kaikki kaverit ovat menneet sateensuojaan tai jonnekin piiloon. Lisäksi autonavaimet, vaikka juuri olivat kädessä, ovat nyt hukassa ja joku syyttää minua siitä, miten huolimaton olen ollut ja kuinka todella pettyneitä ihmiset ympärilläni ovatkaan. Sitten tunnen häpeää, tulee puolustusreaktio, syytän muita ihmisiä sekä perintö- että ympäristötekijöitä ja tilanne ajautuu vielä pahempaan kaaokseen. Sään ja myös tunnereaktioiden ennusmerkkien tulkitseminen on todella vaikeaa, mutta sitäkin oppii tekemään, kun tietyt tapahtumaketjut toistuvat tarpeeksi usein. Mutta kaikki perustuu kantapään kautta opittuun tietoon ja sen toteuttaminen vie paljon energiaa.

Toinen hankala asia on omana itsenä oleminen niin, ettei sitäkin tulkita (omasta mielestä) väärin. Kun luottamuksen ilmapiiri on sellainen (luottamus on jatkunut syvällisesti pitkään ja isotkin mokat saatu anteeksi), että saan olla oma itseni, niin olen lähinnä kuin innokas lapsi; painelen kaikkia nappuloita ja katson mitä tapahtuu. En todellakaan välitä säännöistä tai huonetauluista tai muista mielikuvituksellisista ihmisen luomista myyteistä ja tarinoista, vaan näen jotenkin kaiken läpi intuition voimalla; asiat sellaisena kuin ne on (intuitioni on noin 80 % oikeassa). Ja sanon ne ääneen, joskus kaunistellen (vie energiaa) tai sitten sellaisenaan (helppoa). Ja tästä voi lähteä taas väärintulkintojen ketju liikkeelle ja yritän säikähdyksissäni sanoa sitä, mitä luulen, että pitäisi sanoa. Koska olen tunneälytön ja en osaa aistia herkkyyksiä, niin sanon tietenkin asiat vielä enemmän päin persettä ja loukkaannun myös itse. Mutta fakta on, että eihän muut tulkitse väärin. He tulkitsevat oikein. Minä viestin väärin. Ei muut ole ajatuksenlukijoita. Siksi pitää puhua vielä tarkemmin, mitä ajattelee, ei heitellä läppiä, jotka kuulostavat sarkastisilta tai liioitelluilta. 

On ollut myös aikoja, kun olen ollut niin hukassa/haukuttu, että en ole uskaltanut painaa enää mitään nappuloita, koska kaikesta tekemisestä on tullut kynsille. Tämä olisi kaikista huonoin vaihtoehto; olla peloissaan ja hiljaa.

Mutta voisiko myös olla niin, että tunneäly/tunneälyttömyys on valinta?

Ihminen tasapainoilee sanojen ja kommunikaation kanssa. Milloin pitää olla suorempi, milloin pidättäytyä, milloin pitää valita sanoja tarkkaan ja joskus pitää olla tiukkana, vaikka ei yhtään huvittaisi. Se on raskasta ja energiaa vievää (oppia kantapään kautta), mutta se on asia, jota pitää opetella – jos niin itse valitsee. Ensimmäinen askel tunneälykkääksi on löytää tuntokarvoiksi ympärilleen mahdollisimman paljon empaattisia ja lempeitä ihmisiä, jotka kestävät kovat sanat, vaikka eivät niitä hyväksyisikään.

Eräs suunnittelijamme sanoi minulle viisaasti, että kerromme usein puheillamme enemmän omasta maailmankuvastamme kuin siitä, mitä faktisesti kuvailemme. On hyvä aina pyrkiä selkeään viestintään ja korjata väärinkäsitykset. Mutta on myös tärkeää ymmärtää, että ihmisten reaktiot voivat liittyä heidän aikaisempiin kokemuksiinsa ja uskomuksiinsa, ja että tietyt viestit (ja myös mainokset) saattavat laukaista heille tyypillisiä reaktioita. 

Pitäisi myös yrittää muistaa, että kaikilla on taustalla pääasiassa pyrkimys johonkin hyvään. Emme vain ymmärrä toistemme perimmäisiä pyrkimyksiä, emmekä aina itsekään niitä osaa tai tule muille avanneeksi.

Sisältä ontto viestintä ei toimi

Voimme rakentaa ympärillemme ja itseämme suojaamaan vaikka kuinka taitavia muureja ja suojia, mutta ennen pitkää elämä alkaa murtaa meitä kerros kerrokselta ja suojakuori suojakuorelta kohti rehellisyyttä ja totuutta. Koska se on ainoaa, mikä kestää. 

Sama pätee luovaan suunnitteluun: voimme kirjoittaa upeita lauseita, jotka tekevät hetkellisesti vaikutuksen, mutta jos ne eivät ole totta, jos niissä ei ole tunnetta, ne eivät tule kestämään. Vastavuoroisesti voimme kirjoittaa teknisesti tökeröäkin tekstiä, mutta jos se on totta, se kestää. Ei kukaan muista lopulta teknisiä yksityiskohtia, mutta jokainen muistaa tunteen, jonka mainos herättää ja jonka se jättää sydämeen. Oikeanlainen rosoisuus ja säröisyys on tärkeää ja mielenkiintoista, täydellisyys ei. 

Rehellisyydessä on valtavaa voimaa

Kun suunnittelija uskaltaa olla rehellinen ja auki (haavoittumisen uhallakin), vastaanottaja (kohderyhmä) hiljentyy kuulemaan häntä. On helppoa kierrellä ja kaarrella, mutta suoraan sanominen ja ajatteleminen (myös oman pään sisällä) on helvetin vaikeaa ja kysyy aina rohkeutta, koska siinä asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan. Kuitenkin se on välttämätöntä, jos haluaa oikeasti koskettaa sydäntä. Tämä pätee blogeihin, esseisiin, runoihin, romaaneihin, laulujen sanoituksiin – ja ehdottomasti myös markkinointiin ja mainontaan.

Toivottavasti onnistun tässä monimutkaisessa tekstissä sanomaan myös sen, että kohdatkaa toisenne ensisijaisesti ihmisinä, joilla on tunteet, vaikka ei olisikaan tunneälyä. 

Sillä se, mikä lähtee sydämestä, menee sydämeen.